Meillä on ollut nyt useampana vuonna vaihto-oppilaita, yleensä yksi kerrallaan, mutta poikkeuksia siihenkin on mahtunut.
Ensimmäinen vaihtarimme oli 16-vuotias saksalaistyttö. Tyttö oli ujo ja varovainen, eikä oikein sopeutunut perheeseemme, joka on puhelias ja kupliva. Perheenvaihto osoittautui kaikille oikeaksi ratkaisuksi. Loppuvuodeksi perheeseemme muutti belgialaispoika, joka taas oli liian kupliva ja eloisa aiemmassa perheessään. Meille hän oli nappisijoitus: kaikenlaista pientä sattui ja tapahtui, mutta aina pilke silmäkulmassa.
Seuraavana vuonna perheeseemme tulivat kaksi tyttöä, Brasiliasta ja Ranskasta. Toisen oli määrä siirtyä varsinaiseen perheeseensä, mutta mutkien kautta hän jäikin meille suurimmaksi osaksi vaihdostaan. Ja onneksi niin: vuoden aikana hän puhkesi kukkaan, oli avoin, iloinen oma itsensä. Tämä kaksikko teki perheeseemme lähtemättömän vaikutuksen ja heistä tuli kuin perheenjäseniä. Suunnittelemme parhaillaan retkeä toisen tytön luo Ranskaan.
Nyt meillä asuu vaihto-oppilas Montenegrosta. Hän on taas hyvin erilainen kuin aiemmat vaihtarimme: rauhallinen ja luonnonläheinen. Ja hyvä niin, sillä jokainen vaihtari on ottanut perheessä oman paikkansa.
Ai miten se vaikuttaa arkeen? Tähän on jo aika tavalla tottunut! Kun tulee tentattua omiltakin lapsilta päivän kulumisesta, niin miksei sitten vielä yhdeltä ylimääräiseltä. Ruokaa tehdään siinä kuin ennenkin, yhdelle vaan enemmän, suihkussa kävijöitä on yksi lisää. Kun meillä pelkkiä poikia, niin saunassa käydään naisten ja miesten vuoroissa. Perinneruokia tulee tehtyä useammin, kuten lanttukukkoa mieheni kotikulmilta, karjalanpiirakoita ja korvapuusteja. Joulun rakentaminen on ollut jotenkin joka vuosi erityisen kivaa, kun saa kertoa miten meillä joulua vietetään.
Isäntäperheenä olo on ollut oikea kielikylpy, oma kielitaito on parantunut kummasti ja lapsetkin uskaltavat käyttää englantia rohkeammin. Alun perin ryhdyimme isäntäperheeksi, kun ajattelin, että jos omat eivät halua maailmalle, niin tuodaan maailma meille!
Hanna Haapalainen