Heipparallaa!
Täällä kirjoittaa japanilaisen, 18-vuotiaan Sarin host-äiti, Suvi.
Joku ehkä näkikin kuvia ja kuulumisiamme Instagramissa helmi-maaliskuun vaihteessa.
Sari päätyi meidän perheeseen noin vuoden vihjailun, painostuksen ja semi-pakottamisen jälkeen. Sari tuli meille vapaaehtoisesti, jopa erittäin halukkaasti, mutta mieheni siis vastusteli. Sitten hän yhtäkkiä ottikin itse puheeksi, että hei, vaihtarijuttuhan kuulostaa sittenkin kiinnostavalta. Ykkösajatuksena miehelläni oli oman kielitaitonsa kopistelua ja tietysti myös kiinnostus uudesta kokemuksesta.
Otin yhteyttä AFS:än, ja sovimme tapaamisen meille kotiin. Kävimme läpi odotuksia, ja vähän sitä, mitä tuleva vuosi sisällään pitäisi. Ja mieskin innostui!
Olimme jutelleet, että esim. Australiasta tai Etelä-Amerikasta tuleva uusi perheenjäsen kiinnostaisi ehkä eniten. Halusin kivan tyypin, joka puhuisi äidinkielenään englantia ja olisi tarpeeksi eri planeetalta, siis kulttuurillisesti, kuin me. Mutta AFS:n “katalogia” selatessa Sarin lämmin hymy ja omiin harrastuksiimme mätsäävät kiinnostuksenkohteet kahlitsivat huomiomme. Meidän omista lapsistammekin (5v, 14v, 16v) Sari vaikutti jotenkin omimmalta. Pyysimme hänestä lisäinfoa, ja pian päätös oli tehty. Seuraavasta syksystä sitä seuraavaan kesään meillä asuisi täysin eri kulttuurista tuleva teinityttö.
Viestittelimme ahkerasti koko sen viitisen kuukautta, joka Sarin saapumiseen oli aikaa. Sisustin hänelle huoneen (oma huone ei ole välttämätön, mutta meillä sattui joutava tila olemaan), ja päivittäisissä puheissamme Sari oli usein aiheena.
H-hetki koitti elokuussa.
Menimme lentokentälle Saria vastaan, ja siellä iski pikkuinen jännitys, kun Japanista saapuvasta koneesta purkaantui maahamme toinen toisensa näköisiä, mustatukkaisia, lyhyitä ihmisiä. He kaikki, siis jok’ikinen, näyttivät täysin siltä, mitä olin haukansilmin vastassa. Ja osalla oli vielä hengityssuojain kasvojen peittona, apua! Vähän meinasi epäusko hiipiä pintaan, tuntisinko meidän lainalapsen tuosta mustahiuksisten massasta…
Parin tunnin kotimatkan alussa Sari jutteli meille kohteliaasti ja koki oikeanpuoleisen liikenteen hiukan ahdistavana, mutta ensimmäisten kilometrien jälkeen näin taustapeilistä mustien hiusten roikkuvan rentona retkottavan pään jatkeena, ja etupenkille kantautui vaimea kuorsaus.
Aikaero, jännitys ja pitkän lennon aiheuttama väsymys voittivat.
Kotona söimme tortilloita mieheni ehdottaman hernekeiton ja mämmin sijaan ja yritimme tehdä Sarin oloa kotoisaksi. Hyvin ruoka maistui, ja maitoakin Sari uskalsi maistaa vaikka sanoi kaikkien japanilaisten kärsivän laktoosi-intoleranssista. Sen jälkeen on maidon juomista pitänytkin toppuutella, suomalainen maito kun nyt vaan on niin hyvää!
– Suvi Ollanketo