Täällä kirjoittaa taas japanilaisen, 18-vuotiaan Sarin host-äiti, Suvi.
Ennen Sarin meille saapumista suunnittelimme, mitä kaikkea outoa suomalaista haluamme hänen saavan kokea. Perinteiset saunat lumihangen ja avannon säväyttämänä, vastan tekemisen ja sillä kylpemisen, perunat, salmiakin, karjalanpiirakat, pulkkamäen, mämmin, joulun, pääsiäisen ja virpomisen, lätkähuuman, vapun ja Tallinnan laivan humalaiset. Suomalaisen täsmällisyyden ja rehellisyyden rinnalla tietysti.
Mutta enpä arvannut, että ihan tavallinen ruokakauppa osoittautuisi jännimmäksi ja kivoimmaksi paikaksi! Paikallisen Prisman parkkihalli oli elämys, jota piti videoida sekä tullessa että mennessä. Polettilukolliset ostoskärryletkat levisivät multimediaviesteinä toiselle puolelle Tellusta, ja maitohyllyn valinnanvaraa kuvatessa eivät mitkään panorama-asetukset riittäneet.
Itseäni jo hiukan hävetti jatkuvat wow! -huudot kaupan joka osastolla ja katselin vaivihkaa muualle Sarin kuvatessa jauhopusseja, ketsuppeja, limppareita ja karkkihyllyjä.
Minuakin jo nauratti, kun Sari meinasi pyörtyä sushitarvikehyllyn luona meidän kauppamme suolaiset hinnat nähdessään.
Kassajonot järkyttivät paljoudellaan, samoin meidän perheen viikottainen 21 litraa maitoa kerralla ostettuna.
Liukuportaatkin päätyivät kuvina ja videoina someen, eikä Sarille ole tarvinnut kertaakaan vihjata, haluaisiko hän lähteä kauppareissulle mukaan. Mikään tähän mennessä ei ole ollut yhtä jännää kuin Prisma, puuhamaa, kokemusten ja yllätysten talo.
Sari tituleeraakin Prismaa Disneylandiksi! Just even better.
Ajattelin,että ihastusta tai ihmetystä uuden maan kodissa toisi kenties juomakelpoinen, puhdas hanavesi ja talotekniikka, joka toimii säässä kuin säässä. Mutta ihmeellisintä meillä kotona ovatkin olleet juustohöylä (!) ja hyvänä kakkosena keskuspölynimuri. Meillä on myös perinteinen takka ja puuhella, muuten modernissa kodissa, mutta ne eivät ole hetkauttaneet mitenkään.
Suurimmaksi unelmakseen Sari kertoi heti meille tullessaan pääsyn metsään, ja sen, että näkisi mustikan.
Ensimmäisen Suomessa vietetyn yön jälkeen lähdimme siis porukalla lähimetsään mustikkaan. Vettä satoi, ja hyttyset inisivät ja tunkivat iholle, mutta Sari vain hoki vähän väliä: “This is my dream!” Hän ehkä vieläkin luulee, että me itse omistamme kaikki lähimetsät, vaikka olemme yrittäneet kertoa hänelle jokamiehenoikeudesta.
No siellä kaukana kotoa, keskellä metsää Sarilla alkoi sitten yhtäkkiä vuotaa verta nenästä! Eikä kenelläkään ollut paperia mukana… Siinä sitten survivors-mentaliteetillä nypittiin hieskoivuista kaikkein pehmeimpiä lehtiä ja yritettiin saada enimmät veret niillä pyyhittyä. Isäntä juostahölkytteli parin kilometrin matkan kotiin ja tuli pian mönkijällä hakemaan Saria. Sarin mielestä sekin oli ihanaa!
Kotioveltamme on muutama askel luontoon, mutta eipä Japanin lapsi sinne yksinään osaa mennä edes pienelle kävelylle. Mukaan hän lähtee kyllä pyydettäessä.
Onneksi perheessämme on ulkoilusta tykkääviä, aktiivisia lapsia ja yksi talvea rakastava aikuinenkin (itse keskityn kesästä haaveiluun ja joukkueeni huoltamiseen), joten Sarilla on kuitenkin aina joku mukaan lähtijä, pakkasesta huolimatta.
Pysykäähän kuulolla, ensi kerralla kerron mm. vastoinkäymisistä ja niiden ylittämisestä
-Suvi Ollanketo
